tiistai 25. joulukuuta 2018

2019

Odotin 2018 vuodelta enemmän, mutta onneksi loppuvuotta kohti elämä on parantunut.

Huonoimmat hetket vuoden aikana oli kolmen kuukauden flunssa ja ahdistuskohtaukset, jotka johtuu siitä että vietän liikaa aikaa yksin. En tosin omasta halustani, ei vain ole ollut seuraa.

Masennus on kuitenkin helpottanut siitä, mitä se on ollut. Tämä vuosi meni siinä mielessä paremmin, että olen ollut terveenä (jos sitkasta flunssaa ei lasketa), olen saanut aikaiseksi tehdä enemmän asioita ja olen nyt suhteessa, jossa uskallan olla oma itteni ja oon onnellinen. Tää ihminen on iso syy, miksi mä voin niin hyvin.

Mua pelotti rakastua pitkästä aikaa, koska viimeksi särjin sydämeni. Onneksi vanhat haavat ovat parantuneet ja nyt mulla on vieressäni mies, joka kohtelee mua hyvin. Jonka kanssa mulla on turvallinen olo ja kenen kanssa pystytään puhumaan kaikesta. En vain voi millään uskoa kolmen kuukauden jälkeenkään, että oikeasti seurustelen lapsuuden ihastukseni kanssa.

Joskus masennuksen takia kuitenkin sattuu niitä tosi huonoja päiviä, tai hyvän päivän jälkeen maailma tuntuu kaatuvan päälle illalla nukkumaan mennessä. Silloin alkaa miettimään asioita ja sitten alkaa ahdistamaan.

On välillä tosi hämmentävää olla onnellinen, mutta samaan aikaan myös tosi yksinäinen. Vietän eniten aikaa yksinäni. Läheisiä ystäviä ei montaa ole ja poikaystävä asuu eri kaupungissa. Onneksi olen nyt lähentynyt yhden serkkuni kanssa ja ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä.

Loppuvuotta piristi uusi puhelin, kun satuin voittamaan uuden Honor Playn. Puhelin on toiminut hyvin, mutta joudun kirjoittamaan tätä tekstiä nyt kolmatta kertaa kun ei kopioiminen sillä kännykällä onnistunut niin kuin piti....

Joulu meni ihan kivasti, harmitti vain että poikaystävä vietti joulua muualla. Toivottavasti uusi vuosi menisi sitten hänen kanssaan ❤ Joululahjaksi sain mm. uuden ja ensimmäisen oman tabletin, jolla on hyvä pelata tai katsoa Netfliksiä.

2019 vuoden tavoitteita minulla on jonkun verran. Tarkoitus olisi saada elintapoja paremmiksi, lukea, nähdä enemmän ihmisiä ja pitää hauskaa. Yritän aloittaa kuntosalin ja liikkua muutenkin enemmän.

Tästähän tuli näemmä taas pitkä teksti! Laittelen vielä kuvaa että miten ulkonäkö on viime kuvasta muuttunut ja Minnistä jouluista kuvaa :) Toivottavasti teiän joulu meni hyvin ja toivotan vielä Hyvää Uutta vuotta 2019!




perjantai 28. syyskuuta 2018

Siitä on jo vuosi

Vuosi sitten (29.9) oli mun elämäni kauheimpia päiviä. Sain kuulla sairastavani syöpää ja seuraavat 3kk oli helvettiä. Leikkaus, jossa laitettiin vaskuportti rintaan, 16 pilleriä naamaan aamuisin kun olin yötä osastolla (5 päivää osastolla, välipäivä, sitten oyksiin saamaan vatsa ja selkäpiikit)... Ja tuossa ei ole edes kaikki. Kävin 3 kertaa viikossa verikokeissa. Ekan parin viikon sisään musta otettiin 70 putkea verta.

Ja ne selkäpiikit. Kun se lääke ei saatana mennyt kerralla skolioosin takia. Lupasivat että pistetään 6 kertaa, tuo määrä ei todellakaan riittänyt. Pari kertaa lääke meni kerralla, kerran pistivät 4 pistosta ja sain siitä hyvästä karkkia. Selkä oli jumissa monta päivää. Sitten oli se kerta, kun pistivät 7 kertaa. Viikon päänsärky. Sen aikana en voinut seistä tai istua tai alkoi sattumaan ja pari kertaa oli pakko laskeutua lattialle itkemään. Söin makuuasennossa (sen verran mitä nyt pystyin kun mikään ei maistunut) Sen viikon aikana menetin mun parhaan kaverin, meiän rakkaan koiran. Sen viikon aikana mulla oli antibiootti kuuri ja jos mä itkin, mä oksensin. Mun elämän kauheimpia viikkoja.

Mä en saanu tietää mitä riskejä eri lääkkeillä oli, luvattiin kyllä kertoa.
Mulle luotiin väliaikaiset vaihdevuodet ja ne kuumat aallot oli helvetistä. Ne loppui vasta 4kk hoitojen päädyttyä.

Sitten se mulle yks pahimmista asioista. Hiusten lähtö. Ne tippui 2 viikkoa kunnes ajoin ne pois. Mun hiukset on kasvanu iha hirveästi helmikuusta, sillon ne alko taas kasvamaan. Sukulaiset hokee että älä kasvata pitkiä hiuksia. Sanon, että lyhyet muistuttaa mua siitä helvetin syövästä, minkä mä kävin läpi.

Mut tän jälkee mä pääsin toteuttaa mun unelman, pääsin Pariisin Disneylandiin.  Ja tästä ihmiset oli mulle kateellisia. Antaisin mieluusti sen syövän ja elinsiirron jolleki toiselle, koska mä nielen pillereitä koko vitun loppuelämäni. Niitä pillereitä, mitkä teki mulle syövän. Kun parannuin, sain kuulla et mun leirikaveri oli sairastunut samaan syöpään. Hän ei kuitenkaan saanut selkäpiikkejä, niin kuin minä. Ja kyllä, hänkin on nyt terve.

Kävin lääkärillä vähän aikaa sitten. Syöpää ei enää ole. Aktiivista pesäkettä ei ole, mutta mulla oli niitä pesäkkeitä lukemattomia ja jos niitä on ollut paljon, sitä jää "arveksi".
Jo ensimmäisen hoidon jälkeen niitä pesäkkeitä oli lähtenyt PALJON.

Mulla kävi tuuri sen kanssa, että mikä syöpä se oli, koska lymfoomat on helpommin hoidettavissa. Burkittin lymfooma on nopeasti tappava syöpä, jos sitä ei huomata ajoissa. Lääkäri sanoi, että tää syöpä ei yleensä uusiudu enää jos terveenä on ollut yli 6kk. Saan terveen paperit sitten, kun tästä on 5 vuotta.

Nyt mä voin aika hyvin. Ensimmäisinä kuukausina oli tosi outoa viettää normaalia elämää ja välillä mietin että onko tää totta.

Nyt oon onnellinen, pitkästä aikaa. Oon saanu hoidettua masennusta ja saanut aikaiseksi tehdä asioita.

Näin lopuksi vielä neuvo, hakeutukaa sinne lääkäriin jos jotain epänormaalia ilmenee ja vaatikaa tutkimuksia. Mulla ei jalat kantanut kuukauteen ennen kuin menin tutkittavaksi. Meni monta kuukautta, että ne kantoi normaalisti. Terveys on yksiä tärkeimpiä asioita, joten käykää tutkimuksissa. Mulla ei ollu monesta viikosta kii että mä en enää olisi tässä.


lauantai 9. kesäkuuta 2018

Viimeisimpiä ilonaiheita ja mietintää syövästä

Viimeisimpiä ilonaiheita, koska joskus pitää miettiä niitäkin. Samalla tuli ajatuksia sairastelusta.

- Pääsin vaskuportista eroon 6.6. Olin pienessä leikkauksessa enkä joudu enää inhoamaan paria kohtaa kehossani. Portin piuha tuntui kaulalla ja ei tuo porttikaan kivalta tuntunut. Nyt jää hetkeksi arpi, mutta onpahan taisteluarpi syöpäajaltakin..

- Muutto isompaan asuntoon. Saan oman makuuhuoneen ja ison keittiön, jossa on tiskikone!

- Pääsen moikkaamaan parasta ystävääni eri kaupunkiin, jonka näin viimeksi vuosi sitten, ennen syöpädiagnoosia.

- Kävin ystäväni kanssa Suomen Tivolissa ja meillä oli hauska päivä. Söimme hyvää ruokaa ja kävimme illasta baarissa. Näin ensimmäistä kertaa Groupie High School bändin ja jäin eteen kuuntelemaan heidän musiikkiaan. Hieman harmitti ettei hiuksia voinut heiluttaa musiikin tahdissa, mutta mielummin mä menetin hiukset kuin henkeni...

- Oon viettäny aikaa mun yksien tärkeiden ihmisten kanssa, jotka on syy miksi mä jaksoin syöpäaikana. He kävivät sairaalassa vierailullakin. Oon niin kiitollinen, että edes osa kävi siellä. Olen ehkä hieman katkera niille edelleen ketkä eivät voineet laittaa edes viestiä sinäaikana, mutta en aio jäädä murehtimaan. Enemmän osalla olisi harmittanut, jos olisinkin kuollut kun eivät ottaneet yhteyttä.

Syöpä ei oo kirosana. Sitä sanaa pelätään, mutta se ei ole syy jättää ihmistä murehtimaan yksin. Se ei ole syy lähteä elämästä. Se on iso ja pelottava asia, mutta sitä tärkeämpää on pysyä sairastajan luona. Syövästä pitää uskaltaa puhua, ilman että pelkää ihmisten lähtevän. Ajatelkaa omalle kohdalle.

Silloin näkee, kuka välittää aidosti. Joten mä otan tän lahjana, jota en todellakaan arvostanut, mutta tää opetti ja kasvatti. Se teki musta vahvemman.

Mä oon kasvanut taistelijaksi. Mun on ollut pakko. Mutta mä totisesti toivon, että tää masennus on viimeinen asia joka pitää kestää.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Masennuksen aikaiset ajatukset

Hei! Anteeksi että viime tekstistä on aikaa. Aloitin tämän tekstin yhden masennuskohtauksen aikana ja olen työstänyt sitä pikkuhiljaa. Tässä tulee taas henkilökohtaisia ajatuksia, mutta haluan masentuneiden tietävän, etteivät todellakaan ole yksin ajatuksiensa kanssa.


Mä mietin monesti masennuskohtauksien aikana, että miks mua joku rakastais. Oon tehny mokia mitä mä en anna ehkä itelleni anteeksi, mutta mä yritän oppia niistä. Mutta sitten kun se kohtaus on ohi ja kaikki on ok, mä ymmärrän kyllä. Oon vahva ja oma itteni. Oon avoin enkä mä esitä mitään mitä en ole ja olen ylpeä siitä.

Mä oon hymyilevä persoona, mutta vaikka välillä hymyilenkin, ajattelen sitä sisällä olevaa tyhjyyttä. Mut mä tunsin taas vähänaikaa sitten onnellisuutta, kun oltiin ystävän kanssa käyty Ainolan puistossa cosplay asuissa ja oltiin menossa tekee ruokaa. Mut monesti tuntuu ettei oo niin onnellinen kuin voisi.

Mä luulen et moni masentunut ajattelee samoja asioita. Esim. vaikka oisi ihmisten ympäröimänä, sun olo on kuitenki yksinäinen. Tai et kukaan ei täysin ymmärrä sua tai kuvittelee tietävänsä. Ei masennusta voi ymmärtää, ellei oo itse kokenut. Masennus saa ajattelee asioita, mitkä ei oo totta, kuten vaikka ettet pysty mihinkään. Että oot ihan surkea kaikessa, mutta jokaisella on omat kykynsä. Mulla se kai sitten on kirjoittaminen.

Osa saattaa kuvitella, että masentuneella on kokoajan paska olo. Masennuskohtaukset ja olot vaihtelee tosi paljon. Yli vuosi sitten mulla oli joka päivä itkuinen olo ja pysyin sängyssä. Nyt en itke edes joka viikko, mutta ne kohtaukset tulee pienistä asioista. Paljoa ei tarvitse mennä pieleen. Olo saattaa olla kuin miinakentällä, yksikin väärä liike ja taas valuu kyyneleet ja paha olo valtaa sun pään.

Masennus saa pelkäämään. Että kuolet yksin tai että sun kaverit hylkää sut. Masennus saa ajattelemaan kuolemaa, joskus päivittäinkin. Se pelko saattaa tulla mieleen vaikka kun soitat sun läheisille tai kun taas lähet reissun päälle. Mä asun eri paikkakunnalla kuin suurinosa suvusta. Pelkäät että jotain tapahtuu sun läheisille.

Ja joskus kun masennus on syöttäny sulle kohtauksen aikana tarpeeksi ajatuksia että oot ihan surkea yksilö, saattaa tuntua, että on ihan sama vaikka sä kuolisitkin. Mutta ei se oo ihan sama, vaikka tuntuisi kurjalta. Koska en mä tahdo kuollakaan. Mä tiiän että mua tarvitaan vielä ja on pakko uskoo parempiin päiviin. Aina on joku, joka jää kaipaamaan. Luovuttaminen ei oo vaihtoehto.

Näin kesän tullessa mulla on vähentynyt kohtaukset huomattavasti ja se on helpotus. Mutta ei oo montaa päivää siitä, kun makasin pienenä myttynä lattialla. Onneksi mulla oli ystävä seurana, niin kohtaus ei pysynyt kauaa. Onhan tää perseestä, mutta kyllä tääkin vielä joskus voitetaan. Kaikesta muustakin on selvitty.

Tsemppiä kaikille samankokeville. Sitä me tarvitaan.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Kevään vointi ja suunnitelmia

Hei!

Mietitte ehkä, miten oon voinut nyt. Kävin tällä viikolla magneettikuvissa ja syöpälääkärillä. Pesäkkeitä on edelleen, mutta ei aktiivista ja luusto korjaantuu pikkuhiljaa.

Olo on ollu ihan hyvä, jos satunnaisia masennuskohtauksia ei lasketa. Niitä tulee helposti masentuneelle jos esim. Jokin ei onnistu vaikka kuinka yrittää. Tai kun tiputat/kaadat tavaroita vahingossa ja sillepäivää on jo tapahtunut muitakin vastoinkäymisiä...

No, vietin tuossa huhtikuussa synttäreitäni kaveriporukalla ja sitten oli reissu Disneyworldiin ja olen ollut enimmäkseen kämpillä. Nyt pari päivää sitten sain idean, jota alan nyt toteuttamaan pikkuhiljaa.

Aloin kyselemään vähän aikaa sitten cosplay asuja Facebookista. Kyselin siis mm. Pokemon tai Disneyhahmojen asuja, sellaisia mitä lapset tunnistavat. Hain juuri tänään Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland) hahmon asun. Huomenna haen asuja lisää ja minun pitää käydä joku päivä ostamassa peruukit hahmoille, kunhan olen tarkistanut asujen olevan hyviä. Laitan kuvia myöhemmin.


Suunnitelmana on käydä lähileikkipuistoissa ilahduttamassa lapsia näissä satuhahmojen vaatteissa ja kertomassa vähän cosplaysta. Loin eilen uuden blogin (https://satuhahmojentapaaminen.blogspot.fi/2018/05/kuka-olen-ja-mita-cosplay-on.html?m=1) jossa voin kertoa kuka olen, miksi haluan tehdä tämän (sillehän ei ole oikeastaan muuta syytä kuin se, että haluan tuoda iloa ihmisille) ja mitä cosplay on.

Mutta yleisesti ottaen mulla menee ihan hyvin ja ajattelin aloittaa liikunnan. Tänään käytiin ystävän kanssa kaverien luona ja tuli +6 kilsan pyörälenkki. Olen yllättynyt, ettei kunto olekaan huono, vaikka ei ole tullut paljoa liikuttua kun on parantunut. Ja tuon projektin aikana tulee varmasti liikuntaa.

Pitää varmaan laittaa myös kuva että mitenkäs hiukset voivat. Kasvavat kovaa vauhtia!



Hyvää kevättä kaikille 😊

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Rikkinäisyys

Mulla meni hirveesti aikaa tähän tekstiin. Oon itkenyt surun ja onnenkyyneleitä tätä kirjoittaessani, joten teksti todellakin tulee sydämestäni.

Tiiätkö sen fiiliksen kun oot suht normaali tai jopa iloinen mutta toisaalta sussa on tosi rikkinäinen puoli joka ei näy ulospäin? Tai ettet oo aina jotenkin täysin aidosti iloinen vaikka haluaisit?

Välillä se ehjä puoli susta on esillä ja sitten joskus se toinen puoli "kaappaa vallan". Se kertoo kuinka epäonnistunut oot, kysyy sulta onko sulla syitä elää. Ehkä se sanoo että tee jotain pahaa itelles. Mut mä en oo tehnyt. Kysyt miksi sun piti masentua. Miksi elämän piti potkia urakalla päähän että näin kävi. Onneksi niitä oikeasti pahoja hetkiä tulee nykyisin harvemmin ja onneksi on yleensä ihmisiä keille puhua silloin.


Tiiätkö sen fiiliksen kun sä pelkäät ettet riitä sun kumppanille, sun rikkinäisyyden olon takia? Kun pelkäät ettet pysty tarjoamaan jotain, koska oot niin hajalla? Mä oon pelänny tätä ihan kamalasti, mut nyt vähän aikaa sitten tajusin jotain. Rakkaus on hyväksyvä voima, joka voi myös auttaa sua korjaantuu. Se on kantava voima joka pitää sua pystyssä. Mä sain tästä muistutuksen vähän aikaa sitten, kun kysyin miespuolisilta ystäviltäni et mitä ne haluaa naiselta, mitä ne haluaa suhteelta ja he vastasivat että he haluavat hyväksyntää. Niin kuin haluan mäkin. Että mun rikkinäisyys hyväksytään, et mä en pysty kaikkeen mihin moni muu.

Mut ton asian unohtaa helposti. Ja sitä haluu pystyy kaikkeen niinku muutkin, mut ei vaan pysty. Mut ei sille voi mitään, pitää mennä oman jaksamisensa mukaan. Ei kukaan meistä kaikkeen pysty, mut tää rikkinäisyys ja masennus on oikeasti syvältä. Sitä ei vaan välillä jaksaisi. Mut on pakko jaksaa, sen on pakko helpottaa joskus. Sen tyhjyyden on pakko joskus täyttyä, kaikkien pelkojen on joskus lähdettävä tai edes vaihtuvan vähemmän pelottaviin.

Mutta pohjalta on vain yksi tie, joka johtaa vain ylös.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Disney World reissu

Pitkästä aikaa uutta kirjoitusta :)

Kiitos Brother Christmasille ja kiitos kaikille lahjoittajille, oon tosi kiitollinen että pääsin reissuun ja toteuttamaan monta unelmaa kerralla. Oon aina halunnu nähä Ranskan ja Disneypuiston. Ja kiitos kaikille tsempeistä!



Oli vaikea uskoa, että reissuun oikeasti pääsee niin vitsailin vanhemmilleni lentokoneessa että "Kohta joku tulee nurkan takaa ja sanoo et kaikki on aprillia."

Ja vaikka lentokone oli jo Pariisissa, vaikka ajettiin taksilla kohti hotellia, on vaikea kuvitella olevansa OIKEASTI päässyt jonnekin niin kauas.

Yksi ilta käytiin taksilla kaupassa kun ei me osattu metrolla liikkua. Seurailin taksista ihmisiä kadulla. Vilkuilin ympärilleni ja näin tuntemattomia liikkeitä, vain yhden tunnistin. Silti osittain tuntuu, että olisin kotona. Että voisin jäädä.

Disneyn taika on sanoinkuvaamatonta. Kaunista ja ihmeellistä. Tuli onnenkyynel Kaunotar ja Hirviö kohtauksien aikana, myöhemmin piti pureskella kieltä ettei purskahda itkuun. Olin vain niin onnellinen, olisin voinut jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi.



En muista olenko koskaan ollut niin onnellinen kuin siellä. Ja nyt tuntuu että ajatukset vähän kirkastui siellä ollessa. Tätä oon oottanut monta kuukautta. Että pää vähän tyhjenee kaikesta stressistä.

Siellä oli upeaa. Ensimmäisenä päivänä kierrettiin puistoa ja lempilaite oli sinäpäivänä ehdottomasti Pirates of the caribbean ajelu. Studiopuolella oltiin toinen päivä, mutta paraatia siirryttiin katsomaan ajoissa. Studiopuolella lempilaite oli Rottatouille ajelu, tai se oli ylipäätään puiston paras laite.

Paraati oli upea. Ruususen lohikäärme oli suosikki, se osasi syöstä tulta. Musiikki oli hyvää, vaikka oli outoa kuulla Frozen teknona.



Hotelli oli upea mutta ei siellä ehtinyt oikeastaan muuta tehdä kuin nukkua. Hotellissa oli oma pieni Disney store, josta löysin avaimenperiä ja äiti osti sieltä minulle Minni pehmon. Henkilökunta oli tosi ystävällistä. Aamuisin hotellin alakerrassa oli yksi Disney hahmoista. Pääsin kuvaan Hessun ja Minnin kanssa. Hessua ja Plutoa pääsin pussaamaan nenään :D





Kun hotellilta lähti Disneymaailmaa kohti ostoskadulle, oli turvatarkastukset, samoin ennen Disneymaailmaa, eli siellä oli tosi turvallinen olo.

Maa oli tosi siisti, toisin kuin Suomessa. Missään ei syljetty maahan, maassa ei ollut roskia, nuuskaa tai mitään muutakaan. Roskiksia oli säännöllisin väliajoin ja itse puistossa iltaesityksen tai paraatia odotellessa ihmiset istuivat rohkeasti maahan.

Kauppakatu oli upea ja siellä oli hyvää ruokaa. Me syötiin parina päivänä samassa paikassa.

Kiertelimme puistoja ja shoppailin hiukan. Lempiostoksiin kuuluu mm. Mikki huppari, joka on näin Suomen säähän lämmin. Pariisissa ollessa päivällä lämpöä oli yli 20 astetta.


Oli hieman ankeaa palata Suomeen, mutta jalat kiittävät levosta. 2 päivää kävelyä niin iltaa kohti jalat eivät meinanneet enää kantaa. Mutta reissu kannatti! Upeaa oli, toivottavasti joskus pääsee sinne uudestaan. 
Kiitos edelleen jokaiselle, joka mahdollisti reissun. Elämäni parhaimpia päiviä, jolloin oikeasti pystyi olemaan onnellinen, kun tunsi olevansa kotona. Reissu oli sanoinkuvaamattoman upea. Jokaisella Disney fanilla pitäisi kerran elämässään päästä käymään tuolla. Ja suosittelen Disney's hotelli New Yorkia, Disney World on kävelymatkan päässä. :)


2019

Odotin 2018 vuodelta enemmän, mutta onneksi loppuvuotta kohti elämä on parantunut. Huonoimmat hetket vuoden aikana oli kolmen kuukauden f...